skip to Main Content
Alkuhuumaa 25 Vuotta Ensikohtaamisen Jälkeen

Alkuhuumaa 25 vuotta ensikohtaamisen jälkeen

Alkuhuumaa tulee elämässä vastaan kaiken aikaa. Omaa lasta seuratessa sen huomaa parhaiten. Lapsi imee valtaisan määrän tietoa joka päivä. Kohta kolmen ikään kypsynyt esikoiseni on omatoimisesti opetellut englantia, kiitos Youtuben. Värit, numerot ja jotkin automallit taittuvat astetta suomea universaalimmallakin kielellä.

Onko se sitten hyvä asia, että lapsen arjessa on myös Internet läsnä? Tätä voi tietysti kysyä isältäni tai äidiltäni, jotka olivat 20 vuotta sitten sitä mieltä, että koneella notkumiseni on pahasta. Nyt se on minulle ammatti, eivätkä he kovin kummoista atk-vastoinkäymistä tarvitse vastaansa, kun jo soitetaan pojalle ja kysytään apua. Äiti toki harvemmin, mutta faija jaksaa yhä aika hyvin harata digitalisaatiota vastaan.

Ei sen internetin, mobiilivermeiden ja videoiden tarvitse silti lapsen koko maailmaa täyttää. Siisteimpiä juttuja on kuitenkin esimerkiksi veden siirtäminen merestä rannalle rakennetun hiekkalinnan vallihautaan. Ikuisuusprojekti. Mutta miten se saikaan pojan suupielet venymään kohti korvia! Omilla pikku kätösillään hän siinä sai touhuta ja opetella huomaamattaan muutamia juttuja painovoimasta, vedyn ja hapen kemiallisesta yhdisteestä sekä eri materiaalien tiheydestä.

Aikansa ja paikkansa kaikella oppimisella. Jos iskänä saisin antaa pojalleni nyt jonkun vinkin, kehottaisin tekemään mahdollisimman paljon niitä juttuja joista se hymy muodostuu.

Vaan voi sitä oppia myös iskä itse.

Olen saanut ensimmäiset kalastuskokemukseni isoäitini opissa. Oma äitini kirjoitti mun mammasta hienosti ja ansiokkaasti, joten mä keskityn tässä kohtaa nyt muihin juttuihin.

Alkuhuumaa: Mamma vei mua mukanaan merelle kalastamaan kun olin pieni. Jossain 6-7 ikävuoden paikkeilla sain käsiini mamman avokelan ja vavan. Siiman päähän sidottiin pieni lippa ja mamma lähti soutamaan lipan pyöriessä veneen perässä. Ei siinä pitkää pätkää kaislikon reunaa päästy etenemään, kun siiman päähän iski jotain joka teki Oskuun lähtemättömän vaikutuksen. Hauki aiheutti alkuhuumaa.

Nyt, yli 25 vuotta myöhemmin, siima on vaihtunut auringon haperruttamasta monofiilisiimasta moderniin ja kaikki mahdolliset testit voittaneeseen monikuitusiimaan. Mitään ei jätetä sattuman varaan, vaan olen tässäkin kohdin prototyyppi teknologiaa seuraamaan tottuneen sukupolven kasvatista.

Vaan saman fiiliksen ne hauet edelleen saavat aikaan. Ja ahvenet. Ja kuhat. Ja kaikki muutkin kalat. Alkuhuumaa.

Vähän kuin ensihuuma parisuhteessa. Sähköistä, maagista ja ajan pysäyttävää. Kaikki muu unohtuu sillä sekunnilla, kun siiman toisessa päässä on peto kiinni vieheessä.

Ja se hetki, kun se iso kala irtoaakin vieheestä ennen aikojaan. Tyhjyys ja löysä siima tuntuvat samalta kuin miljoona sateista, pimeää ja kylmää marraskuun lopun maanantai-aamua.

Noiden kahden fiiliksen, ja kaiken sen väliin mahtuvan, takia kalastus on nyt taas ahmaissut mut mennessään.

Kalareissuillakin voi silti pysähtyä oppimaan. Edellisellä kalareissullani tutustuin vähän vanhempaan leskirouvaan, joka puhui poikani tavoin suomen lisäksi toistakin kieltä, ruotsia.

Saaristo, meri ja elämä olivat opettaneet naiselle paljon. Tulkitsin niin, että tärkeimpänä oppina oli  ollut se sama kuin minkä pojalleni haluaisin sanoa; tee mahdollisimman paljon hymyä aikaansaavia juttuja elämässäsi.

Alkuhuumaa hauille

Viisi toimivaa ja koukutonta sormea – syytä hymyyn jo siinäkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.