Blogi - Osku Valtonen

20.4.2018oskuvaltonen Ei kommentteja

Siian onginta – avovesikauden avaus heti pilkkiretken perään

Siian onginta ajoittuu vuoden pisimpien päivien tienoille. Keväällä nimittäin on vuoden pisimmät päivät. Ainakin jos kysyy asiaa kalastusta harrastavalta henkilöltä. Elämme aikaa jolloin jäät ei kestä pilkkijää, ihmisestä puhumattakaan, eikä avovesikausi tunnu alkavan ikinä.

Pilkkiminen on omiin korviin kuulostanut aika kypsältä hommalta. Touhu muuttui ensimmäisen tärpin jälkeen äärettömän mielenkiintoiseksi.

Viikko sitten vaihtui omalla kohdalla pilkkihommat avovesikalastukseen. Perjantaina viimeiset pilkkimiset ja lauantaina siikaonkien liottelua.

Perjantain pilkkireissulle lähdin kalastusopas Ollikaisen kuninkaallisessa seurassa. Suuntasimme pienelle metsälammelle vahvalla ahvenpilkkiarsenaalilla varustettuina. Jäälle piti mennä suoraviivaisesti, sillä rannoissa oli puolesta metristä pariin metriin sulaa ja ensimmäiset metrit jääkannestakin olivat aika ”joustavia” jalan alla.

Jäätä oli kuitenki yli 30 senttiä vielä jäljellä, jonka pinnasta 10 senttiä aurinko oli polttanut aika haperoksi. Kalaa ei tullut, mutta naama otti punakan värin pintaan.

IMG 4653 1024x768 - Siian onginta – avovesikauden avaus heti pilkkiretken perään — Etsi kuvasta ahven. Kala oli luultavasti vielä aika kohmeessa, koska sain sen paljain käsin kiinni rantavedestä.

Siian onginta alkakoon

Pilkkireissua seuranneena aamuna olimme ajoissa liikkeellä, koska tiesimme Ruissalossa aikaisten lintujen nappaavaan madot – eli mitä aiemmin on pelipaikoilla, sitä paremmille paikoille pääsee. Olimme ensimmäisten joukossa paikalla. Tuntia myöhemmin rannassa tönöttikin lähes 30 vapaa vieri vieressä.

Olin hakenut kaupasta valmiit ja ”viralliset” siian ongintaan tuotteistetut tapsit koukkuineen. Mukaan nappasin myös koukunirrotusta varten kehitetyn kapineen, koska halvalla sain. Se tosin osoittautui siian onkimisessa turhaksi, koska koukku löytyy yleensä lähempää peräsuolta kuin kalan suuta.

Tästä huomiosta voikin siellä tarkkasilmäisimmät päätellä, että kyllähän se Valtosen Oskun äidin poika sai myös saalista. Viikon aikana kävin kolmena eri aamuna samoilla apajilla ja vain kerran jäin ilman saalista. Syönnistä päätellen kalat liikkuvat parvissa, joten jos yhdessä vavassa alkaa kellot kilkattaa, kannattaa muitakin vapoja alkaa tarkkailla. Todennäköisyys useammalle kalalle on iso.

Omista kalareissuista arkipäivien pistot olivat sellaisia parin tunnin istuntoja. Valitettavasti tässä kohtaa elämää ei pysty vielä pidempiä hetkiä viettämään kalassa, koska työt vähän haittaavat harrastuksia… 😀

Mitään kiireisen miehen hommaa tuo siian onginta ei ole. Jos on hiljaista, riittää kun kerran tunnissa kelailee värkit ylös ja tarkistaa ettei kastemadolla ole vielä makuuhaavoja.

Mukaan siikaongelle tarvitset: lämpimät vaatteet, kahvia ja kiireettömän mielen. Hyvästä kaverista ei myöskään ole haittaa, toki saaliin määrään se tuskin vaikuttaa millään lailla.

IMG 4661 1024x768 - Siian onginta – avovesikauden avaus heti pilkkiretken perään — Muista hyvät eväät ja kiireetön mieli.

siian onginta — Avovesikauden 2018 ensimmäinen.

2.4.2018oskuvaltonen Ei kommentteja

Pilkkiminen on maailman tylsin tapa kalastaa

Pilkkiminen on tylsää. Näin mä ajattelin monta vuotta, kunnes uskalsin kokeilla ensimmäisen kerran. Ja oikeastaan vielä toisenkin kerran kokeilua se vaati, että muutin mieltäni tylsyydestä.

Pääsiäisenä voi vähän vuodesta, ja etenkin eteläisen Suomen talven armottomuudesta, riippuen joinain vuosina ottaa joko A) aurinkoa ilman paitaa tai B) pilkkiä toppavaatteet yllä. Tietysti tämä kristillisen uskontoryhmän vuoden kakkostärkein syömisjuhla vaihtelee aika isosti maaliskuun ja huhtikuun välillä, joten sekin selittää miksi joskus sataa ja joskus paistaa.

Olin ensimmäisen kerran Janin kanssa kalassa syksyllä, kun jahtasimme isoa haukea. Montaa kalareissua ei sen jälkeen olla yhdessä tehty, mutta puhelimessa puhutut tunnit laskettaneen tällä hetkellä kymmenissä. Olemme ystävystyneet molemmille tärkeän harrastuksen ympärillä pyörivien keskustelujen sivutuotteena. Toki Janille kalastus on elinkeino ja minulle pelkästään harrastus.

Pilkkiminen ei vaadi järeää kalustoa — Janin kanssa lähdettiin pilkille tällä kalustolla.

Jani sai mut ylipuhuttua mukaan pilkille. Psyykkasin itseni asiasta innostuneeksi ja koitin hiukan googlailla perustietoja aiheen ympäriltä. Normaalisti olen tottunut uittamaan viehettä horisontin kanssa samaan suuntaan, joten pystysuoraan tapahtuva nypyttely tuntui vaan pirun tylsältä ajatukselta.

Kävipä niin, että itse en saanut kalan kalaa, mutta katsoin vierestä Janin nyppäävän muutamia ahvenia ja särkiä ylös reiästä. Innostuneisuuteni?

Varovaisen epäilevä.

Parin jäällä vietetyn tunnin aikana kalantulo omilla rei’illä oli luokattoman huonoa, mutta onneksi aurinko paistoi. Muutama lokki huuteli Kirkonsalmen rannoille kaikuvaa balladiaan ja lumi narskui mukavasti kengän alla. Mieli lepäsi parin kuukauden tauon jälkeen taas kalastuksen luoman viitekehyksen lämmössä.

Pilkkiminen in action — Janin kanssa kalastaessa aina toinen jää ilman saalista. Tällä kertaa oli mun vuoro uittaa munia padassa.

PILKKIMINEN PÄÄSIÄISENÄ

Laitoimme kesämökkimme talvikuntoon tammikuun ensimmäisenä päivänä ja tuolloin ajattelin, että seuraavan kerran veneen voi kiinnittää laituriin pääsiäisen aikoihin. Totuus on kuitenkin se, että laiturin vieressä oli 50 senttiä jäätä ja parkkeerasimme veneen sijaan siihen auton.

Parin päivän takainen pilkkiminen oli mielessä ja kun meren jäällä näkyi parikymmentä henkeä pilkkipuuhissa, keskeytin voimakkaan tehokkaan polttopuusavotan hetkeksi.

Mökiltä löytyi kaira, Lapin reissulla käyttämättömäksi jäänyt uusi pilkkivapa ja yksi pystypilkki. Syöttimadoista ei ollut tietoakaan, eikä talviteloille jätetyn kesämökin kuivamuonavarannoista ollut kaloille syötiksi. Orastavasta keskivartalolihavuudesta johtuen oli oma sieluni kovan päätöksen edessä, kun päätin lohkaista eväsmakkarasta pätkän syötiksi hommaan, jonka toimivuudesta tai mielenkiintoisuudesta en ollut laisinkaan varma.

Kairasin muutamia reikiä, pyöräytin ryynimakkarasta pienen palluran koukkuun ja pudotin pystypilkin pohjan tuntumaan. Muutamia uittoja testailin avannon läheisyydessä näköetäisyydellä ja jatkoin pohjan tuntumassa.

Muutama minuutti, ei tapahtumia. Kymmenen minuuttia, ei tapahtumia. Kaivoin puhelinta rintataskusta kelloa katsoakseni ja PAM! Kädessä oleva vapa tärähti oikein kunnolla! Mitä helvettiä, ehdin todeta puutuneelle mielelleni, kun tärähti toisen kerran. Nykäisin vastaiskun ja heitin älypuhelimeni olan yli jäälle. Tuttua potkua tuntui siiman välityksellä: tum-tum-tum. Haukihan se siellä potki!

Ja sitten taas hiljaista. Siima poikki.

”Voi helvetti!”

Mielipide aiheesta pilkkiminen: muuttunut.

18.1.2018oskuvaltonen Ei kommentteja

Ehdolla Vuoden turkulaiseksi

Mä oon ehdolla Vuoden turkulaiseksi. Yhdessä Juhanin kanssa totta kai, koska meillä nyt vaan on parisuhdetta lukuun ottamatta käytännössä kaikki yhteistä tai ainakin identtistä.

Jossain asiaan liittyvässä haastattelussa minulta kysyttiin, että miksi ihmisten pitäisi äänestää meitä. Vastasin kysymykseen, mutta jäin pohtimaan koko kysymyksen tärkeyttä itselleni. Koko ehdokkuus ylipäätään oli jo niin pirun hieno ja iso asia, että en ollut ajatellut asiaa sen pidemmälle. Mulle oli kova juttu olla jo finaalissa mukana.

Ah, miten suomalaista. Riittää, että on pistesijoilla ja saa hyvän oman suorituksen aikaan.

Moni muu tuntui miettineen kysymystä myös ja moni lienee tullut siihen tulokseen, että meitä kannattaa äänestää. Väliaikatilastossa olimme kakkosena, heti koko kaupungin Kapteenin jälkeen.

Ykkösenä majaileva Kallion Tomi on muuten karismaattisin ja auktoriteetiltään suurin jääkiekkoilija jonka olen tavannut. Ja olen työni puolesta tavannut Selännettä lukuun ottamatta melkeinpä kaikki suomalaiset huippupelaajat.

Olin joskus suorittamassa ensimmäisiä lehtikuvaaja-harjoittelijan työtehtäviä, kun pääsin kuvaamaan ja tapaamaan tuoreen Vuoden turkulaisen. Michael Monroe sai tuolloin palan kakoliittia ja kukkapuskan. Ja oli aidosti otettu ja liikuttunut valinnastaan. Nyt Monroe on äänestänyt meitä, mitä helvettiä??

Mitä mä olen tehnyt, jotta voin olla ehdolla Vuoden turkulaiseksi ja jotta Monroe, meidän äidit, Erik Mansikka, Teemu Packalén ja monet muut turkulaiset ovat antaneet äänensä meille?

No ainakin olemme puhuneet rehellistä Turun murretta telkkarissa ja tuoneet siten tuota maailman kauneimman kaupungin sulosointua tutuksi sadoille tuhansille suomalaisille jo muutaman tuotantokauden ajan telkkarissa.

Sohvaperunoiden myötä moni taho on ollut kiinnostuneita yhteistyöstä meidän kanssamme. Oon ollut mielissäni, että läsnäoloni ja tekemiseni on ollut mahdollistamassa hyväntekeväisyyttä Pietarinkadun Oilersin, Aamu-säätiön, Iceheartsin, TPS Juniorijääkiekon, MLL:n, ja luultavasti jonkun jota en nyt muista nimetä, kanssa.

Ei me voiteta ikinä Liigan mestaruutta Tepsin paidassa kapteenina, mutta kyllä mä aion olla mukana kannattamassa ja kannustamassa Tepsiä koko pitkän kevään – Kallion johtaessa joukkoja edestä.

Eikä me saada aikaan hyvää mieltä kummempaa, mutta ainakin omassa arvomaailmassa se on just aika tärkee asia.

Ja on meillä molemmilla Turun vaakuna tatuoituna ihoon. Et kyllä tää kaupunki molemmille aika paljon merkitsee.

Ja mun asunnon kellarilaajennusta on ollut tekemässä Matti ja Teppo. Melko turkulaisia timpureita.

Ja oman äänesi pääset antamaan tästä.

Artikkelikuva: Niko Sieppi / Rabbit

21.12.2017oskuvaltonen Ei kommentteja

Saaristomereltä joulupöytään

Viimeksi ynnäilin sitä, että joudunko hakemaan joulun kalat tiskiltä vai saanko ne merestä. Vastaus on ei.

Harvoin joulun alla on mahdollista saada kalakalenteriin kolme merkintää viimeiseen viikkoon ennen jouluaattoa, mutta rakkauden vuonna 2017 Valtosen Oskarin äidin pojalta temppu onnistui.

INIÖ JA URHO KEKKONEN

Taivassalo, Iniö ja Parainen. Maisemat ja vedet olivat ainakin kohdillaan. Mun mielestä saaristo on edelleen yhtä kaunis paikka kuin kesälläkin. Vihreys ja vehreys ovat vaihtuneet karuun kauneuteen. Sanoin viimeisellä reissulla ääneen, että mielestäni joulukuinen Suomen saaristo on kuin 1990-luvun puolivälin Pamela Andersson valkoisessa ja aavistuksen kosteassa t-paidassa – arvaamattoman jylhä ja kiehtova.

Iniössä oli kaikki muuten kohdallaan, mutta kalaa ei näkynyt eikä kuulunut. Vaikka sosiaalinen media on näinä avoveden kalastuskauden viimeisinäkin päivinä täynnä saaliskuvia ja kertomuksia isoista hauista, haluan korostaa myös sitä tosiseikkaa, että kalastuksellisesti on avovesikauden haastavinta aikaa saada siiman toiseen päähän kala.

Kalakaverini Juha on viettänyt elämästään noin 30 vuotta Iniön vesillä, ja päässyt aikoinaan samaan kalastusseurueeseen itsensä Urho Kekkosen kanssa. Paikkatietämystä ja –tuntemusta on siis pienen kirjaston verran hänessä. Silti kuulin veneessä kuskin paikalta kantautuvan mutinaa tyyliin ”en muista milloin olisin viimeksi jäänyt ilman kalaa näillä paikoilla”.

IMG 3963 1024x768 - Saaristomereltä joulupöytään — Täydellinen haukilahti. Vain hauet puuttuivat.

Itsellänihän on tässä viimeisen kuukauden retket mennyt munien padassa uittamisen merkeissä. Paikoista riippumatta. Että muistissa on.

Viikon jälkimmäinen kalareissu suoritettiin Paraisten vesillä, huonosta rantaruotsinkielen taidostani huolimatta. Vesialueena Airisto Paraisten/Nauvon suunnalla on täysin vieras, vaikka juhannuksen 2015 siellä vietinkin. Tai ehkä juuri siitä huolimatta, who knows.

MERITAIMEN KOHTEENA AIRISTOLLA

Suoritimme päivän kalastuksen rannalta käsin ja kohteena oli hauen sijaan meritaimen. Itselle vieraan kalan kalastuksen myötä olo oli jokseenkin yhtä hapuilevan epävarma kuin edellisenä iltana 21 vuoden sapattivuoden jälkeen koetulla murtomaahiihtoretkellä Paimion putkessa. Pitovoidetta kuulemma oli tarpeeksi, mutta en saanut pitoa löytymään.

Mukana matkassa oli myös kalastusopas Pekka Vuorinen, joka opasti taimenenkalastuksen saloihin. Pienillä vinkeillä, kelaustekniikan yms. säätämisen jälkeen olin vähän itsevarmempi. Ilmakin oli niin pirun nätti, että olin varma saaliista.

Käytännössä pääsimme kalastamaan muutaman tunnin vuoden lyhimpään valoisaan aikaan. Taimenlusikoita oli kiva viskellä, sillä ne lentävät mukavan kauas. Toki ilman kalaa ei hyvät heittopituudet lämmitä.

Auringon laskiessa vaihdoimme päivän mittaan siiman päässä uineet keltaiset, pinkit ja siniset punamustiin lusikoihin, eikä kauaa tarvinnut heitellä. PAM!!! Kunnon tärppi!

Muutama reissu ilman nypyn nyppyä saa aikaan sen, että kalastava kaupunkilainen siinä vain lumoutuneena tutkailee eteen avautuvaa maisemaa, eikä aistit ole aivan terävimmillään huolehtimaan esimerkiksi mahdollisen kalan tartuttamisesta.

Tein kyllä kaikkeni sen jälkeen, kun tunsin valtavan tärpin. Tai en mä mitään tehnyt. Pelästyin puolikuoliaaksi. Ensimmäinen huoleni oli, että bokserit pitää saada puhtaaksi. Toisena kävi mielessä, että selviääkö sydämeni pelästymisestä. Kolmannessa vaiheessa arvelin päivän ainoan tärpin syntyneen kosketuksesta maapalloon.

Ainakin siihen saakka uskoin pohjatärppiin, kunnes ystäväni Roope tartutti minuuttia myöhemmin samasta paikasta nätin meritaimenen. 40 cm rasvaeväkäs sai meidät jo hetkeksi pelästymään näytettyään valkoista vatsaansa kohti taivasta, mutta sinnikäs elvyttely palkittiin muutaman minuutin kuluttua terävällä pyrstönheilautuksella.

Sinne se katosi Airiston syvyyksiin kasvamaan ja toivottavasti jonain päivänä myös lisääntymään johonkin jokeen. Kalan myötä horisonttiin laski myös aurinko. Oli aika hyvästellä Airisto toistaiseksi. Ensivaikutelma Paraisilta oli sen verran vakuuttava, että toivon avovesikauden jatkuvan vielä muutamien viikkojen ajan, jotta pääsen eroon meritaimen-neitsyydestäni.

Jaa mites ne joulukalat sitten? Verkolla mökkivesiltä Taivassalosta. Kuhaa ja ahventa. Graavattuna tarjolle.

Koemaiston perusteella voin jälleen taputtaa itseäni olalle.

16.12.2017oskuvaltonen Ei kommentteja

Joulukalat pöytään – tiskiltä vai itse pyytämällä?

Joulukalat hakusessa, tositarkoituksella. Rehvakkaasti kirjoitin onnistuneesta haukigraavista ja rohkaisin kanssakalaajia tekemään tilaa joulupöytään tälle herkulle.

Onnistuin joko tuurilla tai taidolla, luultavasti vähän molemmilla, loihtimaan itsenäisyspäivän pöytään satavuotiaan Suomen kunniaksi maittavaa haukea. Onnistuminen johti siihen, että päätin myös joulupöydän kattaukseen tehtävän tilaa hauelle.

Nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että jouluaattoon on aikaa about viikko, eikä haukea näy eikä kuulu. Olin ajatellut käyväni perjantaina muutaman ”varman” paikan läpi ja laittavani fileet pakkaseen.

No se jäi ajatuksen asteelle. Perjantaina kun saavuimme mökille, oli aurinko laskenut jo hyvän aikaa sitten ja hauen pyydystämistä tärkeämmäksi tehtäväksi koin mökin lämmittämisen.

Lauantaina puolet päivästä (=puolet noin kahden tunnin valoisasta pätkästä kahden illan välissä) meni kaikuluotaimen asentamiseen, verkkojen selvittämiseen ja laskemiseen sekä itselle uuden kalastusmuodon, vertikaalijigauksen, googlailuun.

Kun vihdoin pääsin lähtemään vesille, jätin haukivehkeet kuivalle maalle ja päätin mennä testaamaan kaikuluotaimen näytöltä kalastamista. Kaikuluotain oli muuten ylipäätään ainoa paikka, jossa kalaa oli mahdollista saada näkyviin: vesi oli kirkkaudeltaan jotain maitokahvin ja 240:n Volvon moottoriöljy 100000 kilometrin vaihdon väliltä.

Voin jo tässä vaiheessa paljastaa, että munat löytyivät padasta päivän päätteeksi. Eikä kai siinä oikein kovin suurta yllätystä ollut edes itselleni. Mut eikö vaan, että sullekin käy niin, että ennen reissua toiveet/odotukset/saalisvarmuus on korkealla ja mielessä käy lähinnä muutaman ottivärin luottopeleistä, että montako kalaa milläkin värillä on luultavasti tulossa? Joo, ei mullekaan ikinä kuitenkaan niin käy.

Pintavesi nollassa, näkyvyys nollassa, ilman lämpötila nollassa, tuuli nollassa ja auringonvalo nollassa. Saalis nollassa, mutta lapsenuskoni on tähän aikaan illasta sen verran raikas, että eiköhän sieltä verkoista huomenna sitten ne joulupöydän kalat löydy.

Ja jos ei löydy, niin ensi viikolla maanantaina pakkaan kumit mukaan ja lähden Iniöön haukimetsälle. Torstaina on vuorossa Parainen ja kohteena meritaimen.

Eli siinä välissä sitten vierailu kaupan kalatiskillä ja joulukalat kainaloon.

7.12.2017oskuvaltonen 1 kommentti

Hauki on paska kala – sadan vuoden kunniaksi parasta pöytään

Hauki on paska ruokakala. Näin luulin elämäni ensimmäiset kolme vuosikymmentä. En osannut sitä sen isommin kyseenalaistaa, paskaa sen oli oltava. Kunnes opin kaksi asiaa: antamaan hauelle mahdollisuuden sekä tietysti valmistamaan sen oikein.

Itsenäisyyspäivän juhlapöydässä kuitenkin oli haukea tarjolla. Ja miksi ei olisi, hauki on omasta mielestäni yksi parhaista suomalaisista kaloista – myös ruokana.

Juhlapöydän hauki nousi veneeseen Velkuan ja Taivassalon rajavesiltä. Jossain siellä pyörimme kaverini kanssa joulukuun ensimmäisellä reissulla. Eli reseptin ensimmäinen raaka-aine on itse pyydetty hauki. Kaupan limatorpedoa käytetään vain aivan äärimmäisessä hätätilassa.

En ollut ennen graavannut kalaa, joten Googlea piti käyttää alkuun pääsemiseksi. Vanhan kunnon Jaakko Kolmosen resepti löytyi ET-lehden sivuilta ja samalla tuo resepti muodosti suunnitelmani piirustukset isossa kuvassa.

Koska hauki on yksi lapamadon toukkia kantava kalalaji, pitää vatsavaivat väistääkseen kala pakastaa. Jos on riittävän kylmä pakastin, vuorokauden jäähdyttely riittää tuhoamaan viheliäiset toukat lihasta.

Ja tässä kohtaa oletan, että kaikki käsittelevät haukensa aina ruodottomaksi. Sillä ennen pakastimeen asentamista, hauki nykäistään fileiksi ja juurikin ruodottomiksi sellaisiksi. Youtube opettaa kyllä miten se tehdään.

Mikään pikaruoka ei graavattu hauki ole, sillä aikaa suttaantuu tässä projektissa useampi päivä. Pakastamisen jälkeen fileet saavat sulatteluseurakseen jääkaappiin suolaa. Reilusti suolaa.

Tässä vaiheessa ehtii katsomaan vaikkapa yhden tuotantokauden Eränkävijöitä ja suunnitella metsästyskortin suorittamista.

Maustaminen on sitten jokaisen oma asia. Itse kuuntelin vanhan liiton Kolmosjaskaa punasipulin ja tillin verran. Punasipulia jääkaapista kaivaessani silmiini osui ovessa tönöttänyt valkoviini. Päätin sen kuuluvan tähän reseptiin. Halusin myös jotain suomalaisuutta huokuvaa ja päädyin mustikkaan. Sen mukavan mieto makeus ja siniseksi värjäävä ominaisuus saivat minut ylipuhuttua.

Lisäksi olin luikauttavinani joukkoon sitruunamehua ja jauhettua valkopippuria. Tarkemmat tekniset toimenpiteet löytyvät Jaska Kolmosen ohjeesta.

Ja miltä maistui? Pirun hyvältä. Kaveriksi hauelle väsäsin uunissa paahdettuja punajuurilohkoja ja kurkulla höystettyä creme fraichea. Täydellistä.

Ja kun Suomi täytti 100 vuotta ja yhden päivän, kokeilin graavia ruisleivän yläpinnalla ja jälleen menestys oli samaa kuin Ville Peltosella vuonna 1995 – kaikki upposi.

Menekki oli sen verran kovaa, että pitää kairata kalenteriin vielä tilaa ennen joulua, jotta joulupöytä saa arvokasta kalaruokaa tarjottavakseen. Syksyn 2017 haukiteemaa mukaillen tuo kalan saaminen veneeseen lienee se haastavin osa tätä kulinaristista hetkeä.

Ohjeet graavaukseen löytyy täältä.

5.12.2017oskuvaltonen 2 kommenttia

Pikkujoulut selvänä – hauska vitsi vai hauska fakta?

Helmikuun 24. päivä mä laitoin korkin kiinni. Viime lauantaina raotin sitä pikkaisen, vain muistaakseni miksi sen suljin.

Ennen nousuhumala oli hetki vapautta. Hetki, jolloin kaikki murheet unohtui, hymy kipusi suupieliin ja mieli oli kevyt. Tuntui siltä, että mikään ei voinut pysäyttää ja ikääntyminenkin oli jotain muille kuuluvaa.

Se hetki saattoi kestää pitkäänkin. Muutamia päiviä periaateessa, mitä nyt joskus aamuisin oli tosi kurja olo ja päätä särki. Päänsärky oli niin fyysistä kuin henkistäkin. Mutta muutamalla bissellä ja buranalla sai pelin taas auki ja nousuhumalan tyköistuvaksi osaksi kokonaisuutta. Karkuun vaan.

Valehtelisin, jos väittäisin etten kaipaa nousuhumalan pirskahtelevuutta ja vapautta. Totta kai kaipaan.

Päihteistä kaipaan lisäksi pienpanimoiden tuotteita, koska siellä on joukossa pirun hyvältä maistuvia liemiä.

Pyähdyin hetkeksi oikein maistelemaan; pirun hyvältä. Pirullista, saatana.

Mun ystävä ja naapuri on aika velho panemaan olutta. Kotimme tupareissa oli tarjolla käsityöläistuotteita parhaasta päästä; talon olut piti sisällään oikeasti talomme humaliston humalaa.

Viime lauantaina olin panimomestarin luona kyläilemässä ja päätin antaa makunystyröilleni hieman apetta oluen muodossa. Tiesin, että selkäranka kestää yhden.

Vuosi sitten ei olisi kestänyt.

Hyvää se oli. Alkoholittomat oluet ovat ihan kiva juttu, mutta noin niin kuin maun puolesta niistä ei oikein voi samana päivänä puhua.

Mutta se mikä oli mielenkiintoista: se pienenpieni orastava nousuhumala, joka sai lauantaina maistaa eloaan pienen hetken, ei aiheuttanutkaan enää riemua, vapautta eikä iloa.

Tajusin inhoavani sitä tunnetta, kun en enää täysin pysty kontrolloimaan kaikkea. Ja kun tämän vuoden isona teemana mun kohdalla on ehkäpä juuri tuo kontrolli ollut leimaava… olin aika yllättynyt.

Tajusin sen, että miksi mä en enää juo. Tänään mulla on edessäni elämäni ensimmäiset raittiit pikkujoulut.

27.11.2017oskuvaltonen Ei kommentteja

Kalastusoppaan kanssa kalassa – Jani Ollikainen

Vuoden pimein ajanjakso puristaa meistä kaikista enemmän tai vähemmän mehuja ulos. Aivan eteläisimmässä Suomessa on onneksi vielä mahdollisuuksia imuroida luonnonvaloa sisuksiinsa erinäisten ulkoiluharrasteiden parissa.

Kalastusoppaan kanssa kalastaminen. Kuulostaa herrasväen puuhalta, mutta mielestäni lopulta kyseessä on ennemminkin ”tehostettu kalastus”. Hyvä ulkoiluharraste joka tapauksessa.

Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa kalassa ammattilaisen kanssa. Mulle tarjoutui mahdollisuus lähteä kalaan telkkarista tutun Jani Ollikaisen kanssa. Eipä tarvinnut kauaa miettiä lähteäkkö vai ei.

Olimme jo etukäteen sopineet lähtevämme pyytämään isoa haukea. Ison hauen koon jokainen kalastaja tietysti määrittelee itse. Mitä lähempänä hauen pituus on metriä, sitä lähempänä ollaan isoa haukea mun mittarilla.

Kalastuspäivän aamuna maassa oli tuoretta lunta, ja kantaessamme vermeitä veneeseen, kirosin mielessäni pukeutumistani. Olen ylä-asteen aikaisesta ”en ikinä käytä pitkiä kalsareita”-vaiheesta kasvanut isoksi. Pari todella kivuliasta eturauhasen tulehdusta pistää miettimään kovimpiakin jätkiä. Nykyään vetäisen jalkaani veijot, mikäli on tarkoitus viettää ulkona vähääkään autolle kävelyä (n.15 metriä) pidempi taival.

Sen verran ilmakin oli pakkasen puolella, että ensimmäisen tunnin aikana vesi jäätyi vaparenkaisiin kiinni, mutta onnekseni sen jälkeen lämpeni ilman lisäksi myös mies itse. Nimittäin pari kontaktia isoon kalaan lämmittää enemmän kuin pesällinen puita takassa.

Ensimmäinen kontakti, joka samalla oli päivän ainoa veneeseen asti päätynyt kala, tärähti periaatteessa ensimmäisestä spotista. Vajaan metrin mittainen limatorpedo ahmaisi aivan kaislan juureen tarjotun Snackbaitsin ”Lörtsyn” suuhunsa ja pysyi kiinni Janin haavimiseen asti. Veden lämpötilan ollessa neljän asteen hujakoilla, ei vielä tuon kokoisen hauen väsyttelystä saa kirjoitettua millään mitään hurjaa väsytystarinaa – kala haaviin, viehe irti, poseeraus kameralle ja kala varovasti takaisin jatkamaan elämäänsä.

Jani kysyi halukkuuttani punnita kala, mutta koska kyseessä ei ollut ennätyskala, ajattelin vain vapauttaa hauen mahdollisimman nopeasti. Kaunis kala ja päivän agenda oli realisoitunut: iso hauki.

Seuraava kontakti jäikin sitten harmittamaan tai ainakin mietityttämään pidemmäksi aikaa. Vaihdoin siiman päähän oranssin Lörtsyn ja sain heti ensimmäisen heiton osumaan mukavaan metrin aukkoon kaislan reunalla. Kaislat heilahtivat ja siiman välityksellä käsiin tärähti oikein kunnolla! Nyppäisin vastaiskun, mutta siihen ne yhteiset tapahtumat tämän kalan kanssa sitten jäivätkin. Messevä pyörre veden pinnalla jäi viimeiseksi muistikuvaksi tästä kalasta. Ainakin toistaiseksi.

Loppupäivästä missasin vielä yhden hyvän tärpin, mutta sen laitan osittain vähäisten tapahtumien ja kylmettyneiden käsien aiheuttaman horroksisen kombinaation piikkiin. Pari hiljaisempaa tuntia ilman nypyn nyppyä vei vireystilaa ilman lämpötilan kanssa samoille lukemille, lähelle nollaa. Ja kun sitten piti kiskaista vasturi, ei kädet ihan totelleetkaan toivotulla tavalla.

Aivan kalastuspäivämme lopussa iski kunnon vilu. Ei sekään nautintoa kalastamiselta vienyt kuin korkeintaan vähän alusta, mutta seuraavalle reissulle pitää laittaa enemmän kerroksia alle.

Olen aika homogeeninen vieheiden suhteen. Käytännössä 95% pakin lokeroista on varattuna tuotemerkeille Buster Jerk ja SnackBaits. Janin kanssa kalassa veteen pääsivät vain SnackBaitsit eri väreissä. Kala nousi värillä 003 ja vieläkin mieltä kaihertava tärppi tuli väriin 021.

Reissulla veteen eivät päässeet omat suosikkivärini 001 ja 007, sillä ne olivat edellisen reissun jäljiltä sen verran repaleisina, että kaipasivat liimausta. Seuraavaa reissua varten nekin ovat jo valmiina.

Kalaseurana Jani on mitä mainioin; ammattitaitoinen ja rauhallinen opas, jonka kalusto saa täydet pisteet. Vaikka päivän tapahtumat olivat harvassa, molempien kaikki tapahtumat osuivat sektoriin ”iso hauki”, eli päivän teema näkyi myös saalispuolella.

Ja vaikka olisimme jääneet kokonaan ilman kalaa, olisin silti ollut pirun tyytyväinen päivään ja pitänyt sitä onnistuneena ja opettavaisena. Onneksi Jani oli kuitenkin sen verran vieraskorea, että järjesti opastettavalle myös saalista.

18.10.2017oskuvaltonen Ei kommentteja

Alkuhuumaa 25 vuotta ensikohtaamisen jälkeen

Elämässä oppii kaiken matkaa. Omaa lasta seuratessa sen huomaa parhaiten. Lapsi imee valtaisan määrän tietoa joka päivä. Kohta kolmen ikään kypsynyt esikoiseni on omatoimisesti opetellut englantia, kiitos Youtuben. Värit, numerot ja jotkin automallit taittuvat astetta suomea universaalimmallakin kielellä.

Onko se sitten hyvä asia, että lapsen arjessa on myös Internet läsnä? Tätä voi tietysti kysyä isältäni tai äidiltäni, jotka olivat 20 vuotta sitten sitä mieltä, että koneella notkumiseni on pahasta. Nyt se on minulle ammatti, eivätkä he kovin kummoista atk-vastoinkäymistä tarvitse vastaansa, kun jo soitetaan pojalle ja kysytään apua. Äiti toki harvemmin, mutta faija jaksaa yhä aika hyvin harata digitalisaatiota vastaan.

Ei sen internetin, mobiilivermeiden ja videoiden tarvitse silti lapsen koko maailmaa täyttää. Siisteimpiä juttuja on kuitenkin esimerkiksi veden siirtäminen merestä rannalle rakennetun hiekkalinnan vallihautaan. Ikuisuusprojekti. Mutta miten se saikaan pojan suupielet venymään kohti korvia! Omilla pikku kätösillään hän siinä sai touhuta ja opetella huomaamattaan muutamia juttuja painovoimasta, vedyn ja hapen kemiallisesta yhdisteestä sekä eri materiaalien tiheydestä.

Aikansa ja paikkansa kaikella oppimisella. Jos iskänä saisin antaa pojalleni nyt jonkun vinkin, kehottaisin tekemään mahdollisimman paljon niitä juttuja joista se hymy muodostuu.

Vaan voi sitä oppia myös iskä itse.

Olen saanut ensimmäiset kalastuskokemukseni isoäitini opissa. Oma äitini kirjoitti mun mammasta hienosti ja ansiokkaasti, joten mä keskityn tässä kohtaa nyt muihin juttuihin.

Mamma vei mua mukanaan merelle kalastamaan kun olin pieni. Jossain 6-7 ikävuoden paikkeilla sain käsiini mamman avokelan ja vavan. Siiman päähän sidottiin pieni lippa ja mamma lähti soutamaan lipan pyöriessä veneen perässä. Ei siinä pitkää pätkää kaislikon reunaa päästy etenemään, kun siiman päähän iski jotain joka teki Oskuun lähtemättömän vaikutuksen. Hauki.

Nyt, yli 25 vuotta myöhemmin, siima on vaihtunut auringon haperruttamasta monofiilisiimasta moderniin ja kaikki mahdolliset testit voittaneeseen monikuitusiimaan. Mitään ei jätetä sattuman varaan, vaan olen tässäkin kohdin prototyyppi teknologiaa seuraamaan tottuneen sukupolven kasvatista.

Vaan saman fiiliksen ne hauet edelleen saavat aikaan. Ja ahvenet. Ja kuhat. Ja kaikki muutkin kalat.

Vähän kuin ensihuuma parisuhteessa. Sähköistä, maagista ja ajan pysäyttävää. Kaikki muu unohtuu sillä sekunnilla, kun siiman toisessa päässä on peto kiinni vieheessä.

Ja se hetki, kun se iso kala irtoaakin vieheestä ennen aikojaan. Tyhjyys ja löysä siima tuntuvat samalta kuin miljoona sateista, pimeää ja kylmää marraskuun lopun maanantai-aamua.

Noiden kahden fiiliksen, ja kaiken sen väliin mahtuvan, takia kalastus on nyt taas ahmaissut mut mennessään.

Kalareissuillakin voi silti pysähtyä oppimaan. Edellisellä kalareissullani tutustuin vähän vanhempaan leskirouvaan, joka puhui poikani tavoin suomen lisäksi toistakin kieltä, ruotsia.

Saaristo, meri ja elämä olivat opettaneet naiselle paljon. Tulkitsin niin, että tärkeimpänä oppina oli ollut se sama kuin minkä pojalleni haluaisin sanoa; tee mahdollisimman paljon hymyä aikaansaavia juttuja elämässäsi.

Alkuhuumaa hauille — Viisi toimivaa ja koukutonta sormea – syytä hymyyn jo siinäkin.

10.10.2017oskuvaltonen 2 kommenttia

Mielenterveyspäivä – pitäkää huolta toisistanne

Mielenterveyspäivä on tänään. Se on hyvä päivä olemassa. Mielenterveydestä puhutaan mun mielestä yleisellä tasolla ihan kiitettävästi. Saadessani ensimmäisen kosketuksen mielenterveysongelmiin joskus 2000-luvun alkupuolella ei internet ollut vielä tuonut tätä arkista asiaa kaikkien tietoisuuteen.

Mä olin monta vuotta ollut jo hiukan alakuloinen. Ei oikein mikään kiinnostanut, eikä mikään tuntunut miltään. Ei tuntunut vihaa, ei rakkautta. Ei iloa, ei kyyneliä. Oli vaan aika harmaata ja sumuista. Sellaista mitä kuvittelisin syntyvän siitä, kun risteyttää keskenään englantilaisen kesän ja venäläisen syksyn. Kylmää ja paskaa.

Vuodet 2007-2011 menivät sitten virallisestikin masennusta harrastellessa. Muistan aika hyvin sen kerran, kun mukava mieslääkäri kertoi mun olevan masentunut. (Oli vielä muuten joku isoäitini ystävä tämä lääkäri, kyseli jälkikäteen mun kuulumisia mammalta.) Sain lääkkeet ja viikon sairauslomaa.

Neljä vuotta myöhemmin söin yhä samoja lääkkeitä ja olin ollut ehkä 15 kertaa saman syyn takia sairauslomalla.

Jossain vaiheessa pääsin johonkin terapian tyyppiseenkin, en vaan muista siitä kovin paljoa. Masennus vei osan muistista, varmaan lääkitys on vienyt oman terävyytensä muistoista ja tietty se oma raskas päihteiden käyttö oli iso syyllinen. Tiedän, että mulle on matkan varrella kertynyt erilaisia tapahtumia ja ihmissuhteita, mutta niiden laittaminen kronologiseen aikajärjestykseen on varmaan ikuisesti mahdotonta.

Pääsin siis jossain vaiheessa vuotta 2008 kunnalliseen päähuoltoon. Mulla vaihtui 10 keskustelukerran aikana keskustelukumppani kolme kertaa. Joka kerta piti aloittaa alusta. Viimeisellä kerralla jonain maanantaina tsekkasin, että mun terapeutilla oli Forten leima kädessä, eikä hän mielestäni oikein reagoinut mun juttuihin. Lähdin himaan viiden minuutin jälkeen ja mun ura julkisen terveydenhuollon mielenterveyspotilaana oli siltä erää ohi.

Mun pahin kuoppa oli joskus vuoden 2009 paikkeilla. Silloin funtsailin eniten itsetuhoisia asioita. Kyllä mä mietin sitä lopullisintakin ratkaisua, mutta jotenkin mulla takaraivossa oli koko ajan se fiilis, että nämä ongelmat on kuitenkin vaan väliaikaisia. Onneksi mulla oli silloin jo takaraivo, koska muutoin se fiilis olis saattanut jäädä mun pään ulkopuolelle.

Lopulta oli monta asiaa, mitkä auttoi mut ylös sieltä kuopasta. Perheen tuki oli korvaamattomin. Isä, äiti ja sisko, kaikki auttoivat mua. Olin välillä vähän helvetin raskas mukana raahattava, mutta jollain ilveellä mut saatiin pysymään mukana tässä maailmassa.

Apua hain mitä mielenkiintoisimmista asioista. Söin ainakin kymmentä eri lääkettä, kävin eri terapeuteilla ja aion jatkossakin käydä. Yritin löytää uusia harrastuksia, jotain mistä nauttia. Lopulta se vastaus löytyi siitä omasta perheestä. Onneks mulla oli elämäni vaikeimmalla hetkellä perhe jonka puoleen kääntyä. Kaikilla ei sitä ole.

10.10. on mielenterveyspäivä. Pitäkää huoli toisistanne. Älkää jättäkö ketään yksin.

Artikkelin kuvan nappasi Henna.