Ehdolla Vuoden turkulaiseksi

Mä oon ehdolla Vuoden turkulaiseksi. Yhdessä Juhanin kanssa totta kai, koska meillä nyt vaan on parisuhdetta lukuun ottamatta käytännössä kaikki yhteistä tai ainakin identtistä.

Jossain asiaan liittyvässä haastattelussa minulta kysyttiin, että miksi ihmisten pitäisi äänestää meitä. Vastasin kysymykseen, mutta jäin pohtimaan koko kysymyksen tärkeyttä itselleni. Koko ehdokkuus ylipäätään oli jo niin pirun hieno ja iso asia, että en ollut ajatellut asiaa sen pidemmälle. Mulle oli kova juttu olla jo finaalissa mukana.

Ah, miten suomalaista. Riittää, että on pistesijoilla ja saa hyvän oman suorituksen aikaan.

Moni muu tuntui miettineen kysymystä myös ja moni lienee tullut siihen tulokseen, että meitä kannattaa äänestää. Väliaikatilastossa olimme kakkosena, heti koko kaupungin Kapteenin jälkeen.

Ykkösenä majaileva Kallion Tomi on muuten karismaattisin ja auktoriteetiltään suurin jääkiekkoilija jonka olen tavannut. Ja olen työni puolesta tavannut Selännettä lukuun ottamatta melkeinpä kaikki suomalaiset huippupelaajat.

Olin joskus suorittamassa ensimmäisiä lehtikuvaaja-harjoittelijan työtehtäviä, kun pääsin kuvaamaan ja tapaamaan tuoreen Vuoden turkulaisen. Michael Monroe sai tuolloin palan kakoliittia ja kukkapuskan. Ja oli aidosti otettu ja liikuttunut valinnastaan. Nyt Monroe on äänestänyt meitä, mitä helvettiä??

Näyttökuva 2018 1 18 kello 11.01.14 - Ehdolla Vuoden turkulaiseksi

Mitä mä olen tehnyt, jotta voin olla ehdolla Vuoden turkulaiseksi ja jotta Monroe, meidän äidit, Erik Mansikka, Teemu Packalén ja monet muut turkulaiset ovat antaneet äänensä meille?

No ainakin olemme puhuneet rehellistä Turun murretta telkkarissa ja tuoneet siten tuota maailman kauneimman kaupungin sulosointua tutuksi sadoille tuhansille suomalaisille jo muutaman tuotantokauden ajan telkkarissa.

Sohvaperunoiden myötä moni taho on ollut kiinnostuneita yhteistyöstä meidän kanssamme. Oon ollut mielissäni, että läsnäoloni ja tekemiseni on ollut mahdollistamassa hyväntekeväisyyttä Pietarinkadun Oilersin, Aamu-säätiön, Iceheartsin, TPS Juniorijääkiekon, MLL:n, ja luultavasti jonkun jota en nyt muista nimetä, kanssa.

Ei me voiteta ikinä Liigan mestaruutta Tepsin paidassa kapteenina, mutta kyllä mä aion olla mukana kannattamassa ja kannustamassa Tepsiä koko pitkän kevään – Kallion johtaessa joukkoja edestä.

Eikä me saada aikaan hyvää mieltä kummempaa, mutta ainakin omassa arvomaailmassa se on just aika tärkee asia.

Ja on meillä molemmilla Turun vaakuna tatuoituna ihoon. Et kyllä tää kaupunki molemmille aika paljon merkitsee.

Ja mun asunnon kellarilaajennusta on ollut tekemässä Matti ja Teppo. Melko turkulaisia timpureita.

Ja oman äänesi pääset antamaan tästä.

Artikkelikuva: Niko Sieppi / Rabbit

Pikkujoulut selvänä – hauska vitsi vai hauska fakta?

Helmikuun 24. päivä mä laitoin korkin kiinni. Viime lauantaina raotin sitä pikkaisen, vain muistaakseni miksi sen suljin.

 

Ennen nousuhumala oli hetki vapautta. Hetki, jolloin kaikki murheet unohtui, hymy kipusi suupieliin ja mieli oli kevyt. Tuntui siltä, että mikään ei voinut pysäyttää ja ikääntyminenkin oli jotain muille kuuluvaa.

Se hetki saattoi kestää pitkäänkin. Muutamia päiviä periaateessa, mitä nyt joskus aamuisin oli tosi kurja olo ja päätä särki. Päänsärky oli niin fyysistä kuin henkistäkin. Mutta muutamalla bissellä ja buranalla sai pelin taas auki ja nousuhumalan tyköistuvaksi osaksi kokonaisuutta. Karkuun vaan.

Valehtelisin, jos väittäisin etten kaipaa nousuhumalan pirskahtelevuutta ja vapautta. Totta kai kaipaan.

Päihteistä kaipaan lisäksi pienpanimoiden tuotteita, koska siellä on joukossa pirun hyvältä maistuvia liemiä.

Pyähdyin hetkeksi oikein maistelemaan; pirun hyvältä. Pirullista, saatana.

Mun ystävä ja naapuri on aika velho panemaan olutta. Kotimme tupareissa oli tarjolla käsityöläistuotteita parhaasta päästä; talon olut piti sisällään oikeasti talomme humaliston humalaa.

Viime lauantaina olin panimomestarin luona kyläilemässä ja päätin antaa makunystyröilleni hieman apetta oluen muodossa. Tiesin, että selkäranka kestää yhden.

Vuosi sitten ei olisi kestänyt.

Hyvää se oli. Alkoholittomat oluet ovat ihan kiva juttu, mutta noin niin kuin maun puolesta niistä ei oikein voi samana päivänä puhua.

Mutta se mikä oli mielenkiintoista: se pienenpieni orastava nousuhumala, joka sai lauantaina maistaa eloaan pienen hetken, ei aiheuttanutkaan enää riemua, vapautta eikä iloa.

Tajusin inhoavani sitä tunnetta, kun en enää täysin pysty kontrolloimaan kaikkea. Ja kun tämän vuoden isona teemana mun kohdalla on ehkäpä juuri tuo kontrolli ollut leimaava… olin aika yllättynyt.

Tajusin sen, että miksi mä en enää juo. Tänään mulla on edessäni elämäni ensimmäiset raittiit pikkujoulut.

Alkuhuumaa 25 vuotta ensikohtaamisen jälkeen

Elämässä oppii kaiken matkaa. Omaa lasta seuratessa sen huomaa parhaiten. Lapsi imee valtaisan määrän tietoa joka päivä. Kohta kolmen ikään kypsynyt esikoiseni on omatoimisesti opetellut englantia, kiitos Youtuben. Värit, numerot ja jotkin automallit taittuvat astetta suomea universaalimmallakin kielellä.

Onko se sitten hyvä asia, että lapsen arjessa on myös Internet läsnä? Tätä voi tietysti kysyä isältäni tai äidiltäni, jotka olivat 20 vuotta sitten sitä mieltä, että koneella notkumiseni on pahasta. Nyt se on minulle ammatti, eivätkä he kovin kummoista atk-vastoinkäymistä tarvitse vastaansa, kun jo soitetaan pojalle ja kysytään apua. Äiti toki harvemmin, mutta faija jaksaa yhä aika hyvin harata digitalisaatiota vastaan.

Ei sen internetin, mobiilivermeiden ja videoiden tarvitse silti lapsen koko maailmaa täyttää. Siisteimpiä juttuja on kuitenkin esimerkiksi veden siirtäminen merestä rannalle rakennetun hiekkalinnan vallihautaan. Ikuisuusprojekti. Mutta miten se saikaan pojan suupielet venymään kohti korvia! Omilla pikku kätösillään hän siinä sai touhuta ja opetella huomaamattaan muutamia juttuja painovoimasta, vedyn ja hapen kemiallisesta yhdisteestä sekä eri materiaalien tiheydestä.

Aikansa ja paikkansa kaikella oppimisella. Jos iskänä saisin antaa pojalleni nyt jonkun vinkin, kehottaisin tekemään mahdollisimman paljon niitä juttuja joista se hymy muodostuu.

Vaan voi sitä oppia myös iskä itse.

Olen saanut ensimmäiset kalastuskokemukseni isoäitini opissa. Oma äitini kirjoitti mun mammasta hienosti ja ansiokkaasti, joten mä keskityn tässä kohtaa nyt muihin juttuihin.

Mamma vei mua mukanaan merelle kalastamaan kun olin pieni. Jossain 6-7 ikävuoden paikkeilla sain käsiini mamman avokelan ja vavan. Siiman päähän sidottiin pieni lippa ja mamma lähti soutamaan lipan pyöriessä veneen perässä. Ei siinä pitkää pätkää kaislikon reunaa päästy etenemään, kun siiman päähän iski jotain joka teki Oskuun lähtemättömän vaikutuksen. Hauki.

Nyt, yli 25 vuotta myöhemmin, siima on vaihtunut auringon haperruttamasta monofiilisiimasta moderniin ja kaikki mahdolliset testit voittaneeseen monikuitusiimaan. Mitään ei jätetä sattuman varaan, vaan olen tässäkin kohdin prototyyppi teknologiaa seuraamaan tottuneen sukupolven kasvatista.

Vaan saman fiiliksen ne hauet edelleen saavat aikaan. Ja ahvenet. Ja kuhat. Ja kaikki muutkin kalat.

Vähän kuin ensihuuma parisuhteessa. Sähköistä, maagista ja ajan pysäyttävää. Kaikki muu unohtuu sillä sekunnilla, kun siiman toisessa päässä on peto kiinni vieheessä.

Ja se hetki, kun se iso kala irtoaakin vieheestä ennen aikojaan. Tyhjyys ja löysä siima tuntuvat samalta kuin miljoona sateista, pimeää ja kylmää marraskuun lopun maanantai-aamua.

Noiden kahden fiiliksen, ja kaiken sen väliin mahtuvan, takia kalastus on nyt taas ahmaissut mut mennessään.

Kalareissuillakin voi silti pysähtyä oppimaan. Edellisellä kalareissullani tutustuin vähän vanhempaan leskirouvaan, joka puhui poikani tavoin suomen lisäksi toistakin kieltä, ruotsia.

Saaristo, meri ja elämä olivat opettaneet naiselle paljon. Tulkitsin niin, että tärkeimpänä oppina oli  ollut se sama kuin minkä pojalleni haluaisin sanoa; tee mahdollisimman paljon hymyä aikaansaavia juttuja elämässäsi.

Alkuhuumaa hauille
Viisi toimivaa ja koukutonta sormea – syytä hymyyn jo siinäkin.

Mielenterveyspäivä – pitäkää huolta toisistanne

Mielenterveyspäivä on tänään. Se on hyvä päivä olemassa. Mielenterveydestä puhutaan mun mielestä yleisellä tasolla ihan kiitettävästi. Saadessani ensimmäisen kosketuksen mielenterveysongelmiin joskus 2000-luvun alkupuolella ei internet ollut vielä tuonut tätä arkista asiaa kaikkien tietoisuuteen.

Mä olin monta vuotta ollut jo hiukan alakuloinen. Ei oikein mikään kiinnostanut, eikä mikään tuntunut miltään. Ei tuntunut vihaa, ei rakkautta. Ei iloa, ei kyyneliä. Oli vaan aika harmaata ja sumuista. Sellaista mitä kuvittelisin syntyvän siitä, kun risteyttää keskenään englantilaisen kesän ja venäläisen syksyn. Kylmää ja paskaa.

Vuodet 2007-2011 menivät sitten virallisestikin masennusta harrastellessa. Muistan aika hyvin sen kerran, kun mukava mieslääkäri kertoi mun olevan masentunut. (Oli vielä muuten joku isoäitini ystävä tämä lääkäri, kyseli jälkikäteen mun kuulumisia mammalta.) Sain lääkkeet ja viikon sairauslomaa.

Neljä vuotta myöhemmin söin yhä samoja lääkkeitä ja olin ollut ehkä 15 kertaa saman syyn takia sairauslomalla.

Jossain vaiheessa pääsin johonkin terapian tyyppiseenkin, en vaan muista siitä kovin paljoa. Masennus vei osan muistista, varmaan lääkitys on vienyt oman terävyytensä muistoista ja tietty se oma raskas päihteiden käyttö oli iso syyllinen. Tiedän, että mulle on matkan varrella kertynyt erilaisia tapahtumia ja ihmissuhteita, mutta niiden laittaminen kronologiseen aikajärjestykseen on varmaan ikuisesti mahdotonta.

Pääsin siis jossain vaiheessa vuotta 2008 kunnalliseen päähuoltoon. Mulla vaihtui 10 keskustelukerran aikana keskustelukumppani kolme kertaa. Joka kerta piti aloittaa alusta. Viimeisellä kerralla jonain maanantaina tsekkasin, että mun terapeutilla oli Forten leima kädessä, eikä hän mielestäni oikein reagoinut mun juttuihin. Lähdin himaan viiden minuutin jälkeen ja mun ura julkisen terveydenhuollon mielenterveyspotilaana oli siltä erää ohi.

Mun pahin kuoppa oli joskus vuoden 2009 paikkeilla. Silloin funtsailin eniten itsetuhoisia asioita. Kyllä mä mietin sitä lopullisintakin ratkaisua, mutta jotenkin mulla takaraivossa oli koko ajan se fiilis, että nämä ongelmat on kuitenkin vaan väliaikaisia. Onneksi mulla oli silloin jo takaraivo, koska muutoin se fiilis olis saattanut jäädä mun pään ulkopuolelle.

Lopulta oli monta asiaa, mitkä auttoi mut ylös sieltä kuopasta. Perheen tuki oli korvaamattomin. Isä, äiti ja sisko, kaikki auttoivat mua. Olin välillä vähän helvetin raskas mukana raahattava, mutta jollain ilveellä mut saatiin pysymään mukana tässä maailmassa.

Apua hain mitä mielenkiintoisimmista asioista. Söin ainakin kymmentä eri lääkettä, kävin eri terapeuteilla ja aion jatkossakin käydä. Yritin löytää uusia harrastuksia, jotain mistä nauttia. Lopulta se vastaus löytyi siitä omasta perheestä. Onneks mulla oli elämäni vaikeimmalla hetkellä perhe jonka puoleen kääntyä. Kaikilla ei sitä ole.

10.10. on mielenterveyspäivä. Pitäkää huoli toisistanne. Älkää jättäkö ketään yksin.

Artikkelin kuvan nappasi Henna.

Aivan kuin kaikki muutkin

Perjantai 30. lokakuuta 1998. Hypistelen auton takapenkillä uutta cd-levyä. Automatkalla levyä ei vielä voinut kuunnella kahdesta syystä: vuoden 1981 Ford Escortissa oli c-kasetteja toistava soitin. Siinä ei paljoa cd-levyjä vielä kuunneltu. Toinen syy oli äitini. Hän ei vielä ollut oppinut pitämään Apulannasta.

Hiukan huvittavaakin on, että äiti tosiaan ei lämmennyt suurelle rakkaudelleni, Apulannalle, vielä niinä vuosina kun Heinolan jättiläiset tekivät mun mielestä edelleen parhaat biisinsä. Jälkikäteen äiti on valaistunut ja oppinut näkemään sekä kuulemaan jotain kaunista tässä orkesterissa.

Levy oli mun ensimmäinen Apulannan levy. Ja on edelleen tallessa.

Miksi mä kirjoitan nyt lähes 20 vuotta sitten tapahtuneesta noin 120 markan musiikki-investoinnista ja isäni välillä jopa sairaasta mieltymyksestä pitää perhe tien päällä Ford-merkkisillä autoilla (Uko on kyllä jaksanut ne tosiaan ”pitää tien päällä”, sillä ihan huoltovapaasta automerkistä ei meidän perheen kokemusten perusteella ole kyse.)

Mä kirjoitan rakkauden takia. Ja kaipuun. Ja tuskan. Ja toisaalta kaikkien näiden kyllästämänä, mä kirjoitan kertoakseni teille sen, että mun rinnalla on ollut tyhjä paikka nyt yli 18 vuoden ajan.

Kolmea-neljää vuotta aiemmin olimme parhaan kaverini luona kahden (jos äiti lukee tätä, niin ”kyllä siellä oli vanhemmat paikalla”…). Hiippailimme salaa hänen isoveljen huoneeseen tonkimaan laatikoita tms. järkeviä, kymmenvuotiaille räkäposkille tyypillisiä, hommia. Samalla reissulla painoimme soittimesta play-namiskaa. Voi luoja mitä paskaa.

Se oli Apulantaa se. Jollain sairaalla tavalla edelleen itelle se kaikkein kovin Apulannan levy: Attack of the A.L. People siellä oli japanilaisvalmisteisessa äänentoistojärjestelmässä tekemässä tuhojaan kahden kymmenvuotiaan koltiaisen kuuloaisteille.

En tiedä mitä siinä hetkessä tapahtui, mutta eipä oo bändi sen koommin irrottanut otettaan meikäläisestä. Eikä oo liiemmin tarvis, mä oon yhä riittävän nuori ja kaunis laulamaan kesäisillä festarikeikoilla kaikki biisit mukana.

Eihän mulla oo käryäkään siitä, et mistä ne tarinat biisien taustalla kumpuaa. Mulla on vaan se fiilis edelleen, että Apulannan pojat on tehny ne biisit mun elämästä. Turha tulla spekuloimaan millään vaihtoehtoisilla teorioilla.

Osittain niiden biisien osuvien sanoitusten ansiosta se mainitsemani rakkaus, kaipuu ja tuska mun sisälläni on elänyt 18 vuotta.

Eilen tuli kuluneeksi 18 vuotta siitä maanantaista, kun ysiluokan liikuntatunti loppuu. Se hetki on jäänyt mun mieleen jotenkin usvaisena. Etäisenä paikkana, jonne en uskalla katsoa, mutta tiedän ja muistan silti liian tarkkaan kaiken.

Kuljin vastavirtaan. Itkeviä koulun oppilaita kävelee mua vastaan. Kaikki kääntävät katsettaan pois minusta kohdatessaan. Kukaan ei sano mulle mitään.

Silti tiedän mitä on just tapahtunut. Menetin parhaan kaverini kuolemalle.

Ota-ota-ota-ota minusta puolet
Hei ota jopa kokonaan
Mikä kumma minua aina halkoo?
Mistä tämä kaikki johtuu?

Kirjoitan tästä asiasta aika tarkkaan vuoden välein. Moni on sanonut, etten saisi pitää vuosipäivää ikävälle asialle. Yhtä lailla mä pidän vuosipäivää syntymäpäivän ja joulun kohdalla, jolloin yleensä käyn vaihtamassa kuulumisia haudalla. Oon käynyt siellä esittelemässä yhden tytönkin kaverilleni.

Vaikka mä nostan asian esiin tiettyyn aikaan vuodesta, syy ei ole itsessään vuosipäivän pitämisessä. Syy on siinä, että se on mun tapani käsitellä asiaa. Kirjoittamalla siitä. Mitä sitten, jos mä mietin asiaa eniten jokaisen syyskuun puolivälissä? Mä pystyn elämään asian kanssa.

Mä käsittelen asioita kirjoittamalla niistä.

Halusin kirjoittaa tällä kertaa kauniin tekstin siitä, miten mun elämää mullistanut tapahtuma kulkee mun mukana ikuisesti. Ja siitä, että mä haluan pitää Apulannan musiikin siinä matkalla mukana. Ja äidistä, joka aluksi ei voinut sietää Apulantaa, mutta pitää nykyään Toni Wirtasta oivana muusikkona.

Ja kaverini isoveljeltä haluan pyytää anteeksi sitä, että tongimme tavaroitasi. Ei me millään pahalla sitä tehty, uteliaita vain olimme.

Sallin tämän kaiken itselleni, koska olenhan aivan kuin kaikki muutkin.

Ensimmäiset kuusi kuukautta selvin päin

Tasan kuusi kuukautta sitten sanoin hyvälle ystävälleni olutravintola Mallaskukon pöydässä olevani väsynyt ja lähteväni kotiin. Jätin sanomatta sen, että mun oli tosi paha olla.

Pahaa oloa ei kyennyt missään vaiheessa iltaa sivuuttamaan huolellisesti rakennettu nousuhumala. Olin liki kahdenkymmenen vuoden alkoholinkäyttöhistoriani aikana rakentanut hyvän kaavan elämästä nauttimiseen. Nousuhumala oli pitkään pirskahtelevan iloinen ja hauska olotila. Kunnes se ei enää ollutkaan.

Nyt oon ollut päivälleen kuusi kuukautta kuivin suin. Ja ilman unilääkkeitä. Ja ilman rauhoittavia lääkkeitä. Ja ilman mitään muutakaan keskushermostoon vaikuttavaa lääkettä. Noista syntyy aika vittumainen kombo.

Kuuden kuukauden jälkeen uskallan sanoa (ja toivoa) ”pahimman” olevan takana. Aion ottaa seuraavan askeleen kohti parempaa fiilistä. Oon käynyt verikokeissa, hiusjuuritutkimuksessa, kehonkoostumusta selvittelemässä yms. Oon selvittänyt sitä miten Osku tällä hetkellä voi. Peili ja vaaka kertoo tietty sen, että tiedän miltä näyttää kiire, stressi, liian lyhyet yöunet ja epäsäännöllinen ruokailu.

Ihannepainooni on matkaa 19 kiloa. Ehkä siinä saattaisi olla seuraavalle kuudelle kuukaudelle hyvä tavoite?

Vaan ei ole. Edellisellä kerralla, kun pudottelin painoa roimasti, asetin tiukan aikataulun. Kun painonpudotustavoite oli saavutettu aikataulun rajoissa, nostin kädet pystyyn ja tuuletin hetken onnistumistani.

Tuota hetkeä kesti noin kolme vuotta. Pudotettuani ensin 15 kiloa, tuuletin itselleni 20 kiloa lisää.

Onnistuin projektissa. Ja loin projektillani heti uuden projektin. Nyt en halua mitään projektia, haluan voida hyvin. Ettei mun tarvii olla joka toinen vuosi kuukauden mittaisella sairauslomalla uupumuksen, masennuksen ja unettomuuden takia.

Mut hei! Nyt just mulla menee hyvin. Oon useimmiten hyvällä tuulella, vaikka joka päivä joku asia vähän vituttaakin. Se on ihan ok.

Kollegani Petteri Poukka kyselee usein miten mulla menee. Huonoimmillaan olen tänä kesänä antanut menemiselleni arvosanaksi 8+. Hyvin onnistuneella aamukakalla huonoimmatkin arvosanat tosin nousevat kasipuolikkaaksi.

 

Osku