Savustettu ahven vai savustettua ahventa?

Yksi suomalaisen kalastusperinteen kulmakiviä on savustettu ahven. Tai mikä tahansa kala savustettuna. Ja savustustapoja on vähintään yhtä monta mitä savustettavia kalojakin.

Jotta savustettu ahven löytää tiensä pöytään ja lautaselle, pitää käydä kalassa. Tai vaihtoehtoisesti kaupan kalatiskillä tahi torilla. Tai onhan niitä valmiiksi savustettuja ahvenia myynnissä torikojuissa ammattikalastajien ja kalanjalostajien toimesta. Helpommalla pääsee, kun ei edes hanki kalavehkeitä. Pääsee suoraan herkuttelemaan ja jää vielä rahaa ruokajuomiin.

Jos sattuu kuitenkin omaavan samanmoisen sisäänrakennetun metsästäjä-keräilijän sielun kuin minä, niin ne kalastusvälineet ovat tietysti olemassa. Eli vaiheessa yksi kävin jigaamassa savustusta varten kymmenkunta 25-30 cm pituista ahventa.

En osaa sanoa, että mikä on oma suosikkini tapahtumaketjussa välillä kalastus – kalan syöminen, mutta luultavasti sekä alku- että loppupää ovat itselläni kahden kärjessä. Onhan siinä oma viehätyksensä herätä viikonloppuaamuna ennen auringonnousua, haahuilla kalsareissaan pimeässä mökissä aamupalaa etsiskellen ja lopulta päästä tuulettamaan rähmät silmistä raikkaassa meri-ilmassa venematkalla.

Toisaalta mikään ei maistu yhtä hyvältä kuin savustettu ahven lämpimänä ja kylmän maidon tahi oluen huuhtomana.

Savustettu ahven

Savustettu ahven kalareissun tavoitteena

Kävin pyörähtämässä heti mökille saavuttuamme nopealla iltapistolla lähimaastossa ja sain todeta ahvenen saaneen liikkeelle paljon muitakin kalastajia. Vehmassalmen päässä oli verkkoja ristiin rastiin ja verkkojen seassa reilu puolenkymmentä venettä. Nakkasin mielenkiinnosta muutamia heittoja ja käytin veneessä pari ahventa. Erikoista: taas ensimmäisellä heitolla kala. Huomasin viikko sitten poissaolollaan loistaneiden verkkojen aiheuttaneen saaliskalojen keskikoon pienentymisen. Nopealla kyselyllä ei kanssakalastajien saaliista löytynyt yli 25 cm kaloja.

Lauantaina aamulla päätin suunnatta verkotetun vesistön ulkopuolelle, eli körötellä veneellä Iniön aukolle Velkuan ja Iniön välimaastoon. Omien havaintojeni perusteella siellä on verkkoja huomattavasti sisälahtia vähemmän ja toisaalta saaliskalojen keskikoko lähellä 30 senttiä.

Ensimmäinen heitto ja taas kala kiinni. Sama ilmiö toistui paikasta toiseen: ensimmäisellä heitolla kala, sen jälkeen hiljaisempaa. Heitto veneen toiselle puolelle vastakkaiseen suuntaan ja taas heti kala kiinni. Jännää käyttäytymistä, johon en ainakaan omien korvieni välistä löytänyt syytä. Jostain olen ollut lukevinani, että ahven ei juurikaan kiinnostu viereltä katoavasta toverista, mutta nyt vaikutti siltä kuin muu parvi olisi pelästynyt jigin perään lähteneen heimoveljen/siskon kohtaloa. Jos joku viisaampi sattuu lukemaan, niin ehdottomasti saa kommentoida omia arvailujaan tähän ilmiöön.

savustettuahven 1024x682 - Savustettu ahven vai savustettua ahventa?

Joskus onnistuu suunnittelemattakin

Lauantain saalis aamulla kalastetun viiden tunnin ja illalla tehdyn parin tunnin piston jälkeen näytti noin 30 kalan saldoa. Nättiä n. 28 cm kalaa. Kahta lukuun ottamatta vedin kaikki fileiksi. Ahvenen ruodottomaksi ja nahattomaksi fileoiminen on mielestäni helpompaa kuin vahinkokännin juominen. Ja ehdottomasti sellainen taito joka kannattaa opetella.

Muutamaan fileeseen jätin nahan pintaan ja kahdelta kalalta tyhjensin vain suolikaapin, sillä tarkoitus oli savustaa kalat heti tuoreeltaan. Kokonaisena savustettu ahven on jotain todella primitiivistä, perinteistä ja herkullista syötävää. Nahalliset fileet päätin laittaa samaan savustukseen ylälauteelle.

Internet on pullollaan kertomuksia siitä kuinka ahven pitää savustaa. En käynyt lukemassa niistä ainuttakaan.

Rouhin tuoreen kalan pinnoille merisuolaa. Laitoin reilusti leppälastuja pöntön pohjalle. Fileiden alle laitoin näppärän silikonisen ritilän, johon ei kalan nahka tarraa kiinni ja joka on helppo puhdistaa käytön jälkeen. Nostin kalat savustumaan ja pidin aika maltillista tulta pöntön alla.

Ehkä 20 minuuttia myöhemmin nostin pöntön kannen pois ja rakastuin kullanruskeaan näkyyn. No mulla oli hemmetisti tuuria mukana. Savustettu ahven oli ruokapöydän kunkku, mutta salaisuutta sen makuun en pysty sanomaan – tein vaan niin kuin tuntui oikealta.

Ehkä se olikin se suuri salaisuus onnistuneessa savustuksessa. Että tekee niin kuin sillä hetkellä parhaalta tuntuu. Ja joskus se sitten onnistuu.

savustettu ahven 1024x682 - Savustettu ahven vai savustettua ahventa?

Voiko mökkikalastaja pärjätä kilpakalastuksessa?

Osallistuin elämäni ensimmäiseen kalastuskilpailuun tämän vuoden toukokuussa. Hauenkalastajat Open 2018 tarjosi mielenkiintoisen kokemuksen kalastukseen. Vaikka käyn aika usein kalassa, olen pohjimmiltani kuitenkin höntti mökkikalastaja.

 

HK Openiin osallistuin kahden muun kalastusaddiktin, Jannen ja Juuson, kanssa. Juuso tosin oli mukana venekunnan toiminnassa vain sunnuntaina ja tulosvastuu kisan kahdelta ensimmäiseltä päivältä siis mun ja Jannen harteilla. Kisassa viiden suurimman yli 80 cm pitkän hauen yhteispituus ratkaisi. Saaliimme, 448 cm riitti sijalle 83. Kisaan otti osaa 276 venekuntaa, joten pidän ihan hyvänä suorituksena sijoitustamme.

Ja niinhän siinä kävi, kuten kaiken muunkin kalastamiseni suhteen – annan pikkusormen ja kohta olen ostamassa isompaa venettä. Lätkän lopettamisen jälkeen oon vähän hapuillut harrastusten kanssa. Kilpaileminen on kuitenkin pohjimmiltaan ihan kivaa.

Oon käynyt Janin kanssa kalassa pitkin kevättä ja muutaman kerran olemme keskustelleet siitä, että WPC-Finlandin karsinta olisi syyskuussa… No ei mua tarvinnut hirveästi ylipuhua.

https://www.facebook.com/kalastuspalvelut/
Jani ja Saaristomerellä erittäin harvinainen mitallinen kuha.

Vaikka Jani onkin kalastuksessa ammattilainen ja opastaa työkseen ihmisiä kalassa, mä olen tosiaan vain se hiukan enemmän hurahtanut mökkikalastaja. Eli homman jujuna on selvittää miten suht tavallinen mökkikalastaja pärjää Suomen kovimpien kilpakalastajien joukossa.

Itse kisassa on kolme kohdekalaa, joiden yhteispituus lasketaan näin: kolme pisintä ahventa, kaksi pisintä kuhaa ja pisin hauki.

Siinä onkin meikällä sitten vähän tekemistä, kun koko kesän saldona taitaa tällä hetkellä olla kolme kuhaa.

En usko olevani vielä tietoinen siitä mitä tulemaan pitää, mutta muutama asia on jo varmaa: kisaan lähdetään Busterin veneellä, Yamahan moottorilla ja Hylkeen vaatteisiin puettuina. Ja tietysti Normarkin vieheisiin luottaen.

Vuoden turkulaiseksi ehdolla – kaikkien aikojen kunnia!

Mä oon ehdolla Vuoden turkulaiseksi. Yhdessä Juhanin kanssa totta kai, koska meillä nyt vaan on parisuhdetta lukuun ottamatta käytännössä kaikki yhteistä tai ainakin identtistä.

Jossain asiaan liittyvässä haastattelussa minulta kysyttiin, että miksi ihmisten pitäisi äänestää meitä. Vastasin kysymykseen, mutta jäin pohtimaan koko kysymyksen tärkeyttä itselleni. Koko ehdokkuus ylipäätään oli jo niin pirun hieno ja iso asia, että en ollut ajatellut asiaa sen pidemmälle. Mulle oli kova juttu olla jo finaalissa mukana.

Ah, miten suomalaista. Riittää, että on pistesijoilla ja saa hyvän oman suorituksen aikaan.

Moni muu tuntui miettineen kysymystä myös ja moni lienee tullut siihen tulokseen, että meitä kannattaa äänestää. Väliaikatilastossa olimme kakkosena, heti koko kaupungin Kapteenin jälkeen.

Ykkösenä majaileva Kallion Tomi on muuten karismaattisin ja auktoriteetiltään suurin jääkiekkoilija jonka olen tavannut. Ja olen työni puolesta tavannut Selännettä lukuun ottamatta melkeinpä kaikki suomalaiset huippupelaajat.

Olin joskus suorittamassa ensimmäisiä lehtikuvaaja-harjoittelijan työtehtäviä, kun pääsin kuvaamaan ja tapaamaan tuoreen Vuoden turkulaisen. Michael Monroe sai tuolloin palan kakoliittia ja kukkapuskan. Ja oli aidosti otettu ja liikuttunut valinnastaan. Nyt Monroe on äänestänyt meitä, mitä helvettiä??

Näyttökuva 2018 1 18 kello 11.01.14 - Vuoden turkulaiseksi ehdolla – kaikkien aikojen kunnia!

Mitä olen tehnyt, jotta voin olla ehdolla Vuoden turkulaiseksi ja jotta Monroe, meidän äidit, Erik Mansikka, Teemu Packalén ja monet muut turkulaiset ovat antaneet äänensä meille?

No ainakin olemme puhuneet rehellistä Turun murretta telkkarissa ja tuoneet siten tuota maailman kauneimman kaupungin sulosointua tutuksi sadoille tuhansille suomalaisille jo muutaman tuotantokauden ajan telkkarissa.

Sohvaperunoiden myötä moni taho on ollut kiinnostuneita yhteistyöstä meidän kanssamme. Oon ollut mielissäni, että läsnäoloni ja tekemiseni on ollut mahdollistamassa hyväntekeväisyyttä Pietarinkadun Oilersin, Aamu-säätiön, Iceheartsin, TPS Juniorijääkiekon, MLL:n, ja luultavasti jonkun jota en nyt muista nimetä, kanssa.

Ei me voiteta ikinä Liigan mestaruutta Tepsin paidassa kapteenina, mutta kyllä mä aion olla mukana kannattamassa ja kannustamassa Tepsiä koko pitkän kevään – Kallion johtaessa joukkoja edestä.

Eikä me saada aikaan hyvää mieltä kummempaa, mutta ainakin omassa arvomaailmassa se on just aika tärkee asia.

Ja on meillä molemmilla Turun vaakuna tatuoituna ihoon. Et kyllä tää kaupunki molemmille aika paljon merkitsee.

Ja mun asunnon kellarilaajennusta on ollut tekemässä Matti ja Teppo. Melko turkulaisia timpureita.

Ja oman äänesi pääset antamaan tästä.

Artikkelikuva: Niko Sieppi / Rabbit

Alkuhuumaa 25 vuotta ensikohtaamisen jälkeen

Elämässä oppii kaiken matkaa. Omaa lasta seuratessa sen huomaa parhaiten. Lapsi imee valtaisan määrän tietoa joka päivä. Kohta kolmen ikään kypsynyt esikoiseni on omatoimisesti opetellut englantia, kiitos Youtuben. Värit, numerot ja jotkin automallit taittuvat astetta suomea universaalimmallakin kielellä.

Onko se sitten hyvä asia, että lapsen arjessa on myös Internet läsnä? Tätä voi tietysti kysyä isältäni tai äidiltäni, jotka olivat 20 vuotta sitten sitä mieltä, että koneella notkumiseni on pahasta. Nyt se on minulle ammatti, eivätkä he kovin kummoista atk-vastoinkäymistä tarvitse vastaansa, kun jo soitetaan pojalle ja kysytään apua. Äiti toki harvemmin, mutta faija jaksaa yhä aika hyvin harata digitalisaatiota vastaan.

Ei sen internetin, mobiilivermeiden ja videoiden tarvitse silti lapsen koko maailmaa täyttää. Siisteimpiä juttuja on kuitenkin esimerkiksi veden siirtäminen merestä rannalle rakennetun hiekkalinnan vallihautaan. Ikuisuusprojekti. Mutta miten se saikaan pojan suupielet venymään kohti korvia! Omilla pikku kätösillään hän siinä sai touhuta ja opetella huomaamattaan muutamia juttuja painovoimasta, vedyn ja hapen kemiallisesta yhdisteestä sekä eri materiaalien tiheydestä.

Aikansa ja paikkansa kaikella oppimisella. Jos iskänä saisin antaa pojalleni nyt jonkun vinkin, kehottaisin tekemään mahdollisimman paljon niitä juttuja joista se hymy muodostuu.

Vaan voi sitä oppia myös iskä itse.

Olen saanut ensimmäiset kalastuskokemukseni isoäitini opissa. Oma äitini kirjoitti mun mammasta hienosti ja ansiokkaasti, joten mä keskityn tässä kohtaa nyt muihin juttuihin.

Mamma vei mua mukanaan merelle kalastamaan kun olin pieni. Jossain 6-7 ikävuoden paikkeilla sain käsiini mamman avokelan ja vavan. Siiman päähän sidottiin pieni lippa ja mamma lähti soutamaan lipan pyöriessä veneen perässä. Ei siinä pitkää pätkää kaislikon reunaa päästy etenemään, kun siiman päähän iski jotain joka teki Oskuun lähtemättömän vaikutuksen. Hauki.

Nyt, yli 25 vuotta myöhemmin, siima on vaihtunut auringon haperruttamasta monofiilisiimasta moderniin ja kaikki mahdolliset testit voittaneeseen monikuitusiimaan. Mitään ei jätetä sattuman varaan, vaan olen tässäkin kohdin prototyyppi teknologiaa seuraamaan tottuneen sukupolven kasvatista.

Vaan saman fiiliksen ne hauet edelleen saavat aikaan. Ja ahvenet. Ja kuhat. Ja kaikki muutkin kalat.

Vähän kuin ensihuuma parisuhteessa. Sähköistä, maagista ja ajan pysäyttävää. Kaikki muu unohtuu sillä sekunnilla, kun siiman toisessa päässä on peto kiinni vieheessä.

Ja se hetki, kun se iso kala irtoaakin vieheestä ennen aikojaan. Tyhjyys ja löysä siima tuntuvat samalta kuin miljoona sateista, pimeää ja kylmää marraskuun lopun maanantai-aamua.

Noiden kahden fiiliksen, ja kaiken sen väliin mahtuvan, takia kalastus on nyt taas ahmaissut mut mennessään.

Kalareissuillakin voi silti pysähtyä oppimaan. Edellisellä kalareissullani tutustuin vähän vanhempaan leskirouvaan, joka puhui poikani tavoin suomen lisäksi toistakin kieltä, ruotsia.

Saaristo, meri ja elämä olivat opettaneet naiselle paljon. Tulkitsin niin, että tärkeimpänä oppina oli  ollut se sama kuin minkä pojalleni haluaisin sanoa; tee mahdollisimman paljon hymyä aikaansaavia juttuja elämässäsi.

Alkuhuumaa hauille
Viisi toimivaa ja koukutonta sormea – syytä hymyyn jo siinäkin.

Mielenterveyspäivä – pitäkää huolta toisistanne

Mielenterveyspäivä on tänään. Se on hyvä päivä olemassa. Mielenterveydestä puhutaan mun mielestä yleisellä tasolla ihan kiitettävästi. Saadessani ensimmäisen kosketuksen mielenterveysongelmiin joskus 2000-luvun alkupuolella ei internet ollut vielä tuonut tätä arkista asiaa kaikkien tietoisuuteen.

Mä olin monta vuotta ollut jo hiukan alakuloinen. Ei oikein mikään kiinnostanut, eikä mikään tuntunut miltään. Ei tuntunut vihaa, ei rakkautta. Ei iloa, ei kyyneliä. Oli vaan aika harmaata ja sumuista. Sellaista mitä kuvittelisin syntyvän siitä, kun risteyttää keskenään englantilaisen kesän ja venäläisen syksyn. Kylmää ja paskaa.

Vuodet 2007-2011 menivät sitten virallisestikin masennusta harrastellessa. Muistan aika hyvin sen kerran, kun mukava mieslääkäri kertoi mun olevan masentunut. (Oli vielä muuten joku isoäitini ystävä tämä lääkäri, kyseli jälkikäteen mun kuulumisia mammalta.) Sain lääkkeet ja viikon sairauslomaa.

Neljä vuotta myöhemmin söin yhä samoja lääkkeitä ja olin ollut ehkä 15 kertaa saman syyn takia sairauslomalla.

Jossain vaiheessa pääsin johonkin terapian tyyppiseenkin, en vaan muista siitä kovin paljoa. Masennus vei osan muistista, varmaan lääkitys on vienyt oman terävyytensä muistoista ja tietty se oma raskas päihteiden käyttö oli iso syyllinen. Tiedän, että mulle on matkan varrella kertynyt erilaisia tapahtumia ja ihmissuhteita, mutta niiden laittaminen kronologiseen aikajärjestykseen on varmaan ikuisesti mahdotonta.

Pääsin siis jossain vaiheessa vuotta 2008 kunnalliseen päähuoltoon. Mulla vaihtui 10 keskustelukerran aikana keskustelukumppani kolme kertaa. Joka kerta piti aloittaa alusta. Viimeisellä kerralla jonain maanantaina tsekkasin, että mun terapeutilla oli Forten leima kädessä, eikä hän mielestäni oikein reagoinut mun juttuihin. Lähdin himaan viiden minuutin jälkeen ja mun ura julkisen terveydenhuollon mielenterveyspotilaana oli siltä erää ohi.

Mun pahin kuoppa oli joskus vuoden 2009 paikkeilla. Silloin funtsailin eniten itsetuhoisia asioita. Kyllä mä mietin sitä lopullisintakin ratkaisua, mutta jotenkin mulla takaraivossa oli koko ajan se fiilis, että nämä ongelmat on kuitenkin vaan väliaikaisia. Onneksi mulla oli silloin jo takaraivo, koska muutoin se fiilis olis saattanut jäädä mun pään ulkopuolelle.

Lopulta oli monta asiaa, mitkä auttoi mut ylös sieltä kuopasta. Perheen tuki oli korvaamattomin. Isä, äiti ja sisko, kaikki auttoivat mua. Olin välillä vähän helvetin raskas mukana raahattava, mutta jollain ilveellä mut saatiin pysymään mukana tässä maailmassa.

Apua hain mitä mielenkiintoisimmista asioista. Söin ainakin kymmentä eri lääkettä, kävin eri terapeuteilla ja aion jatkossakin käydä. Yritin löytää uusia harrastuksia, jotain mistä nauttia. Lopulta se vastaus löytyi siitä omasta perheestä. Onneks mulla oli elämäni vaikeimmalla hetkellä perhe jonka puoleen kääntyä. Kaikilla ei sitä ole.

10.10. on mielenterveyspäivä. Pitäkää huoli toisistanne. Älkää jättäkö ketään yksin.

Artikkelin kuvan nappasi Henna.

Aivan kuin kaikki muutkin

Perjantai 30. lokakuuta 1998. Hypistelen auton takapenkillä uutta cd-levyä. Automatkalla levyä ei vielä voinut kuunnella kahdesta syystä: vuoden 1981 Ford Escortissa oli c-kasetteja toistava soitin. Siinä ei paljoa cd-levyjä vielä kuunneltu. Toinen syy oli äitini. Hän ei vielä ollut oppinut pitämään Apulannasta.

Hiukan huvittavaakin on, että äiti tosiaan ei lämmennyt suurelle rakkaudelleni, Apulannalle, vielä niinä vuosina kun Heinolan jättiläiset tekivät mun mielestä edelleen parhaat biisinsä. Jälkikäteen äiti on valaistunut ja oppinut näkemään sekä kuulemaan jotain kaunista tässä orkesterissa.

Levy oli mun ensimmäinen Apulannan levy. Ja on edelleen tallessa.

Miksi mä kirjoitan nyt lähes 20 vuotta sitten tapahtuneesta noin 120 markan musiikki-investoinnista ja isäni välillä jopa sairaasta mieltymyksestä pitää perhe tien päällä Ford-merkkisillä autoilla (Uko on kyllä jaksanut ne tosiaan ”pitää tien päällä”, sillä ihan huoltovapaasta automerkistä ei meidän perheen kokemusten perusteella ole kyse.)

Mä kirjoitan rakkauden takia. Ja kaipuun. Ja tuskan. Ja toisaalta kaikkien näiden kyllästämänä, mä kirjoitan kertoakseni teille sen, että mun rinnalla on ollut tyhjä paikka nyt yli 18 vuoden ajan.

Kolmea-neljää vuotta aiemmin olimme parhaan kaverini luona kahden (jos äiti lukee tätä, niin ”kyllä siellä oli vanhemmat paikalla”…). Hiippailimme salaa hänen isoveljen huoneeseen tonkimaan laatikoita tms. järkeviä, kymmenvuotiaille räkäposkille tyypillisiä, hommia. Samalla reissulla painoimme soittimesta play-namiskaa. Voi luoja mitä paskaa.

Se oli Apulantaa se. Jollain sairaalla tavalla edelleen itelle se kaikkein kovin Apulannan levy: Attack of the A.L. People siellä oli japanilaisvalmisteisessa äänentoistojärjestelmässä tekemässä tuhojaan kahden kymmenvuotiaan koltiaisen kuuloaisteille.

En tiedä mitä siinä hetkessä tapahtui, mutta eipä oo bändi sen koommin irrottanut otettaan meikäläisestä. Eikä oo liiemmin tarvis, mä oon yhä riittävän nuori ja kaunis laulamaan kesäisillä festarikeikoilla kaikki biisit mukana.

Eihän mulla oo käryäkään siitä, et mistä ne tarinat biisien taustalla kumpuaa. Mulla on vaan se fiilis edelleen, että Apulannan pojat on tehny ne biisit mun elämästä. Turha tulla spekuloimaan millään vaihtoehtoisilla teorioilla.

Osittain niiden biisien osuvien sanoitusten ansiosta se mainitsemani rakkaus, kaipuu ja tuska mun sisälläni on elänyt 18 vuotta.

Eilen tuli kuluneeksi 18 vuotta siitä maanantaista, kun ysiluokan liikuntatunti loppuu. Se hetki on jäänyt mun mieleen jotenkin usvaisena. Etäisenä paikkana, jonne en uskalla katsoa, mutta tiedän ja muistan silti liian tarkkaan kaiken.

Kuljin vastavirtaan. Itkeviä koulun oppilaita kävelee mua vastaan. Kaikki kääntävät katsettaan pois minusta kohdatessaan. Kukaan ei sano mulle mitään.

Silti tiedän mitä on just tapahtunut. Menetin parhaan kaverini kuolemalle.

Ota-ota-ota-ota minusta puolet
Hei ota jopa kokonaan
Mikä kumma minua aina halkoo?
Mistä tämä kaikki johtuu?

Kirjoitan tästä asiasta aika tarkkaan vuoden välein. Moni on sanonut, etten saisi pitää vuosipäivää ikävälle asialle. Yhtä lailla mä pidän vuosipäivää syntymäpäivän ja joulun kohdalla, jolloin yleensä käyn vaihtamassa kuulumisia haudalla. Oon käynyt siellä esittelemässä yhden tytönkin kaverilleni.

Vaikka mä nostan asian esiin tiettyyn aikaan vuodesta, syy ei ole itsessään vuosipäivän pitämisessä. Syy on siinä, että se on mun tapani käsitellä asiaa. Kirjoittamalla siitä. Mitä sitten, jos mä mietin asiaa eniten jokaisen syyskuun puolivälissä? Mä pystyn elämään asian kanssa.

Mä käsittelen asioita kirjoittamalla niistä.

Halusin kirjoittaa tällä kertaa kauniin tekstin siitä, miten mun elämää mullistanut tapahtuma kulkee mun mukana ikuisesti. Ja siitä, että mä haluan pitää Apulannan musiikin siinä matkalla mukana. Ja äidistä, joka aluksi ei voinut sietää Apulantaa, mutta pitää nykyään Toni Wirtasta oivana muusikkona.

Ja kaverini isoveljeltä haluan pyytää anteeksi sitä, että tongimme tavaroitasi. Ei me millään pahalla sitä tehty, uteliaita vain olimme.

Sallin tämän kaiken itselleni, koska olenhan aivan kuin kaikki muutkin.

Ensimmäiset kuusi kuukautta selvin päin

Tasan kuusi kuukautta sitten sanoin hyvälle ystävälleni olutravintola Mallaskukon pöydässä olevani väsynyt ja lähteväni kotiin. Jätin sanomatta sen, että mun oli tosi paha olla.

Pahaa oloa ei kyennyt missään vaiheessa iltaa sivuuttamaan huolellisesti rakennettu nousuhumala. Olin liki kahdenkymmenen vuoden alkoholinkäyttöhistoriani aikana rakentanut hyvän kaavan elämästä nauttimiseen. Nousuhumala oli pitkään pirskahtelevan iloinen ja hauska olotila. Kunnes se ei enää ollutkaan.

Nyt oon ollut päivälleen kuusi kuukautta kuivin suin. Ja ilman unilääkkeitä. Ja ilman rauhoittavia lääkkeitä. Ja ilman mitään muutakaan keskushermostoon vaikuttavaa lääkettä. Noista syntyy aika vittumainen kombo.

Kuuden kuukauden jälkeen uskallan sanoa (ja toivoa) ”pahimman” olevan takana. Aion ottaa seuraavan askeleen kohti parempaa fiilistä. Oon käynyt verikokeissa, hiusjuuritutkimuksessa, kehonkoostumusta selvittelemässä yms. Oon selvittänyt sitä miten Osku tällä hetkellä voi. Peili ja vaaka kertoo tietty sen, että tiedän miltä näyttää kiire, stressi, liian lyhyet yöunet ja epäsäännöllinen ruokailu.

Ihannepainooni on matkaa 19 kiloa. Ehkä siinä saattaisi olla seuraavalle kuudelle kuukaudelle hyvä tavoite?

Vaan ei ole. Edellisellä kerralla, kun pudottelin painoa roimasti, asetin tiukan aikataulun. Kun painonpudotustavoite oli saavutettu aikataulun rajoissa, nostin kädet pystyyn ja tuuletin hetken onnistumistani.

Tuota hetkeä kesti noin kolme vuotta. Pudotettuani ensin 15 kiloa, tuuletin itselleni 20 kiloa lisää.

Onnistuin projektissa. Ja loin projektillani heti uuden projektin. Nyt en halua mitään projektia, haluan voida hyvin. Ettei mun tarvii olla joka toinen vuosi kuukauden mittaisella sairauslomalla uupumuksen, masennuksen ja unettomuuden takia.

Mut hei! Nyt just mulla menee hyvin. Oon useimmiten hyvällä tuulella, vaikka joka päivä joku asia vähän vituttaakin. Se on ihan ok.

Kollegani Petteri Poukka kyselee usein miten mulla menee. Huonoimmillaan olen tänä kesänä antanut menemiselleni arvosanaksi 8+. Hyvin onnistuneella aamukakalla huonoimmatkin arvosanat tosin nousevat kasipuolikkaaksi.

 

Osku