skip to Main Content
Mielenterveyspäivä – Pitäkää Huolta Toisistanne

Mielenterveyspäivä – pitäkää huolta toisistanne

Mielenterveyspäivä on tänään. Se on hyvä päivä olemassa. Mielenterveydestä puhutaan mun mielestä yleisellä tasolla ihan kiitettävästi. Saadessani ensimmäisen kosketuksen mielenterveysongelmiin joskus 2000-luvun alkupuolella ei internet ollut vielä tuonut tätä arkista asiaa kaikkien tietoisuuteen.

Mä olin monta vuotta ollut jo hiukan alakuloinen. Ei oikein mikään kiinnostanut, eikä mikään tuntunut miltään. Ei tuntunut vihaa, ei rakkautta. Ei iloa, ei kyyneliä. Oli vaan aika harmaata ja sumuista. Sellaista mitä kuvittelisin syntyvän siitä, kun risteyttää keskenään englantilaisen kesän ja venäläisen syksyn. Kylmää ja paskaa.

Vuodet 2007-2011 menivät sitten virallisestikin masennusta harrastellessa. Muistan aika hyvin sen kerran, kun mukava mieslääkäri kertoi mun olevan masentunut. (Oli vielä muuten joku isoäitini ystävä tämä lääkäri, kyseli jälkikäteen mun kuulumisia mammalta.) Sain lääkkeet ja viikon sairauslomaa.

Neljä vuotta myöhemmin söin yhä samoja lääkkeitä ja olin ollut ehkä 15 kertaa saman syyn takia sairauslomalla.

Jossain vaiheessa pääsin johonkin terapian tyyppiseenkin, en vaan muista siitä kovin paljoa. Masennus vei osan muistista, varmaan lääkitys on vienyt oman terävyytensä muistoista ja tietty se oma raskas päihteiden käyttö oli iso syyllinen. Tiedän, että mulle on matkan varrella kertynyt erilaisia tapahtumia ja ihmissuhteita, mutta niiden laittaminen kronologiseen aikajärjestykseen on varmaan ikuisesti mahdotonta.

Pääsin siis jossain vaiheessa vuotta 2008 kunnalliseen päähuoltoon. Mulla vaihtui 10 keskustelukerran aikana keskustelukumppani kolme kertaa. Joka kerta piti aloittaa alusta. Viimeisellä kerralla jonain maanantaina tsekkasin, että mun terapeutilla oli Forten leima kädessä, eikä hän mielestäni oikein reagoinut mun juttuihin. Lähdin himaan viiden minuutin jälkeen ja mun ura julkisen terveydenhuollon mielenterveyspotilaana oli siltä erää ohi.

Mun pahin kuoppa oli joskus vuoden 2009 paikkeilla. Silloin funtsailin eniten itsetuhoisia asioita. Kyllä mä mietin sitä lopullisintakin ratkaisua, mutta jotenkin mulla takaraivossa oli koko ajan se fiilis, että nämä ongelmat on kuitenkin vaan väliaikaisia. Onneksi mulla oli silloin jo takaraivo, koska muutoin se fiilis olis saattanut jäädä mun pään ulkopuolelle.

Lopulta oli monta asiaa, mitkä auttoi mut ylös sieltä kuopasta. Perheen tuki oli korvaamattomin. Isä, äiti ja sisko, kaikki auttoivat mua. Olin välillä vähän helvetin raskas mukana raahattava, mutta jollain ilveellä mut saatiin pysymään mukana tässä maailmassa.

Apua hain mitä mielenkiintoisimmista asioista. Söin ainakin kymmentä eri lääkettä, kävin eri terapeuteilla ja aion jatkossakin käydä. Yritin löytää uusia harrastuksia, jotain mistä nauttia. Lopulta se vastaus löytyi siitä omasta perheestä. Onneks mulla oli elämäni vaikeimmalla hetkellä perhe jonka puoleen kääntyä. Kaikilla ei sitä ole.

10.10. on mielenterveyspäivä. Pitäkää huoli toisistanne. Älkää jättäkö ketään yksin.

Artikkelin kuvan nappasi Henna.

This Post Has 2 Comments
  1. Oot Osku hieno mies. Sohvaperunat on parasta mitä telkkarista tulee. Hienoa kuulla että olet voittanut masennuksen. Itse kamppailen parhaillaan sitä vastaan.

    1. Kiva kuulla, et tykkäät Sohviksista! 🙂 Tsemppii kamppailuusi, kyllä sä selviit!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.